Kunnianhimo on yhtä kuin ambitio ?

Suomalaiset ovat tunnetusti vaatimatonta kansaa. Vaikka kuinka yrittää irtautua niistä juurista mistä on itse kasvanut, huomaa kansainvälisissä kohtaamisissa olevansa vain niin maanläheinen ja vaatimaton verrattuna kanssaihmisiin, ehkä jopa hieman ylpeäkin siitä ominaisuudesta. Kun ei komeile, ylistä ja alleviivaa omaa osaamistaan, ei tule koskaan kyseenalaistetuksi. Silloin ei tosin myöskään saa vastuuta tai kunniaa. Suomalainen jää taka-alalle kun amerikkalainen ja italialainen ovat äänessä. Keskustelukulttuurit eivät kohtaa.

Suomenkielessä ei myöskään tunnu olevan käsitettä määrittämään todellista palavaa tavoitteellisuutta. Sana “ambition” kääntyy “kunnianhimoksi”. Himohan on syntiä ja kunnia tyhjää korupuhetta, kiitosta ja arvostusta jo jostain tehdystä. Assosiaatio kunnianhimon alkusanaan tuntuu koitenkin olevan jossain aivan muualla kuin himossa kunniaan.

“Ambition is the desire for personal achievement.” – Oxford Dictionary

Ambitio on siis halu henkilökohtaiseen saavutukseen. Halu on rehellistä ja järkiperäistä tavoitehakuisuutta. Henkilökohtainen saavutus on taas sisimmästä lähtenyt tavoite, joka on asettajansa ja saavuttamansa oma. Jotain jota ei voi tahrata, varastaa tai vääristää. Henkilökohtainen tavoite ei ole keltään pois, päin vastoin se voi motivoida muita löytämään omia tavotteitaan ja onnellisuuden taimia.

Suora käännös takaisin on siis “lust for honor/glory”. Mielikuva on vähintäänkin häiritsevä. Ei ihme etteivät suomalaiset osaa olla tavoiteorientoituneita positiivisessa mielessä. Kaikki saavuttajat ovat pyrkyreitä, varkaita ja kavaltajia, joita ajaa jano kunniaan ja rikkauksiin. On haastavaa olla iloinen toisen onnistumisen puolesta, jos sen takana on “kunnianhimo” eikä ambitio tehdä jotain mitä rakastaa. Käyttämässämme puhekielessä asia on yksi ja sama. Se mitä ajattelee muuttuu lopulta todeksi ja se mitä sanomme edesauttaa tässä muutoksessa.

Suomalainen asennoituminen on murroksessa. Se juro kivikasvoisuus josta meidät tunnetaan auttaa selviytymään omassa kotipihassa, mutta rajojen ulkopuolella olemme kuin vastasyntyneitä aikuisten neuvottelupöydässä. Menestymistä ei voi saavuttaa jollei uskalla unelmoida, jakaa ja iloita. Se sanasto mitä käytämme heijastaa kansanluonnettamme noloina metsureina, jotka pyyhkivät hikeä otsalta jussipaidan hihaan ja kiroilevat kielellä jota puhuu 5 miljoonaa ihmistä koko maailmassa. Huonommistakin oloista on ponnistettu ja paremmista on epäonnistuttu, joten suomalaisilla ei ole mitään valittamisen aihetta.

Verotus on aina liian korkea. Markkinatalous on aina heikossa hapessa eikä se vedä. Päättäjät tekevät järjettömiä ja lyhytkatseisia ratkaisuja ja kaikki on aina liian kallista (myyjät varsinkin tietävät tämän), mihinkään ei ole varaa ja korruptio syö sen vähän mitä jää jäljelle. Johtava eliitti imee sikaria ja vetää välistä minkä kerkiää. Mitään ei kannata tehdä, ei alottaa eikä lopettaa. Tässä ja nyt on juuri hyvä eikä mikään saa muuttua. Kaikki vie kuitenkin heikompaa tulevaisuuteen. Vai onko näin?

Ambitio on se sana jota tulee käyttää. Ei menestyjä himoitse kultaa ja kunniaa, vaan pyrkii auttamaan ja korostamaan muita, jotta saavuttaisi oman henkilökohtaisen tavoitteensa siinä sivussa. Zig Ziglar sanoo: “auta tarpeeksi ihmisiä saavuttamaan omat tavoitteensa ja saavutat elämässäsi kaiken mitä olet koskaan halunnut.” Ei siis osaa asioista joista olet unelmoinut, vaan kaiken mitä olet koskaan halunnut. Ambitio on yhteistyöhenkeä ja kollektiivista halua onnistua, joka kumpuaa ryhmästä innokkaita ja muutosvoimaisia ihmisiä. Kunnianhimo on sitten aivan jotain muuta. Samoin verenhimo ja kostonhimo.

This entry was posted in Itsevarmuus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>